Totuus ja sen rehellinen paljastaminen

Nyt paljastan teille kirvelevän, puolinolon salaisuuden: mä fanitan Jussi Parviaista! Olen viime aikoina salakavalasti koukuttunut yhä enenevässä määrin Parviainen & Parviainen (ent. Uimonen) suhdesekoilun seuraamiseen. Tuksun ja Arton, saatikka Matin ja Mervin sekoilut eivät ole koskaan kiinnostaneet tässä määrin. Nykyisin tässäkään perhesaagassa ei niinkään enää kiinnosta se, että miten joku itseään kunnioittava 19-vuotias ryhtyi moiseen touhuun, sillä siihen on tullut jo lukuisia vastauksia. Ja toivonkin todella, että suomalainen mielenterveyden avohoitojärjestelmä saisi nyt näyttää moniammatillisen osaamisensa ja tarjota sekä Saanalle, että Tuksulle tuhdin terapiapaketin, jotta nämä wannabeet saataisiin terveiksi. Uskon nimittäin, että molempien perheiden vanhemmat elävät jatkuvassa ja ankarassa myötähäpeän tunteessa odottaen kauhulla päivittäin, että mitähän seuraavaksi.

Mutta Jussin vahva ja väkevä ilmaisu itsessään vetoaa minuun, sillä hän vaikuttaa olevan erittäin taitava kynämies. Jussi on myös aina ollut jossain määrin ihan hottis äijä, vaikkakin aina aika weird. Lisäksi aika ja eletty elämä ovat nyt myös jättäneet mieheen omat jälkensä, mutta keneenpä meistä ei jättäisi. Jussi on kainuulainen, kuten oma sukuni molemmissa sukuhaaroissa aina pitkälle kaskenpolttajiin saakka. Siksi ehkä tunnen jonkinlaista ymmärrystä Jussin sekoilua kohtaan, sillä sitä on nähty tässä lähempänäkin. Kainuulaiset ylipäätään ovat suureksi osaksi syntymähulluja. Heidän elämänsä käsikirjoituksissa on todella kuultavissa Nälkämaan laulun soinnut ,josta itsekin saan sitä kuunnellessani aina hyvin tunteellisia väristyksiä, ja näitä sointuja kukin kainuulainen käsittelee, halusi tai ei, elämässään tavallaan.

Jussi on viime aikoina kunnostautunut Saana-sekoilujen lisäksi raottelemalla vuosia kertynyttä salaista, sanaista arkkuaan. Arkun antia on luettavissa Jussin blogista , joka tuotteliaina päivinä täydentyy jopa kahdella pitkällä tekstillä. Jussin teksteissä on etenkin äidinkielen opettajille, joista suurin osa on leivottu samalla huumorintajuttomalla pilkunviilaajatäsmämuotilla (positiivisiakin poikkeuksia on mm. Margit, Anna, Maarit, Eija ja varmaan muitakin), mutta myös muillekin, muutakin ammennettavaa kuin kirjoitusvirheiden korjaamista, joten kehotan tutustumaan. Jussi kertoo avautumistensa olevan juoruja, jotka yleisen käsityksen mukaan ovat lähtökohtaisesti  ei-totuuksia, kunnes toisin todistetaan. Olen kuitenkin aina myös sitä mieltä, ettei savua ilman tulta. Jussi on jo usein osoittanut salapoliisin taipumuksensa seuraamalla eri henkilöitä tai kuvaamalla, nauhoittamalla aitoa materiaalia erilaisista tilanteista. Ja se aineisto ja ne havainnot ovat luultavasti totta. Aika iso osa Jussin vuodatusta on tietenkin ”kalavelkojen takaisinmaksua” eri henkilöille, jonka minunkin mielestäni voisi tehdä toisella, jollakin sivistyneemmällä tavalla. En tosin tiedä millä.

Jussi taitavasti kootussa tekstissä en ole myöskään kiinnostunut siitä, kenen (naisen vai miehen) kanssa Lenita, Tanja tai Jussi itse on rakastellut, sillä pääasia silläkin elämän osa-alueella mielestäni on, että jokainen voisi harjoittaa muita ja itseään loukkaamatonta ja tyydyttävää seksiä tarpeellisen määrän läpi elämänsä. Minua ei myöskään yllätä se, että joku hauskaksi koomikoksi leimautunut mies tai nainen osoittautuu järkyttävän huonokäytöksiseksi kiukuttelijaksi, kun niitä huonoja päiviä on meillä itse kullakin välillä. Tai että hän tai hän rikkoi tai sikaili kännipäissään niin tai näin. Suomalaiset, ruotsalaiset, englantilaiset ja ainakin irlantilaiset ja australialaisetkin sikailevat kännissä – ei se mikään salaisuus ole. Samoin kuin Juti, joka ei tällä kertaa saanut, ehkäpä jopa tästä syystä, edes kutsua linnanjuhliin, niin kuin en minäkään, eli tasoissa ollaan.

Vaan erityisen kiinnostunut olen siitä, mitä kaikkia oikeita ja lukuisten ihmisten elämän kannalta merkityksellisiä asioita salataan useiden ihmisten toimesta, ja miten niiden selvittelyssä kieroillaan viimeiseen saakka. Mikäli Jussin Juoruissa osat 1-7 on vähänkään perää, tulisi yhden jos toisenkin rikostutkimuksen käynnistyä viipymättä (sen lisäksi, että moni nimeltä mainittu voisi haluta hakea oikaisua käräjäoikeudesta koskien itseään koskevia väittämiä sekä korvauksia kivusta ja särystä).

Olen nyt aistit valppaina seurannut mm. tuota Valviran Partasen poukkoilua tuossa valelääkäriselvittelyssä. On ihan selvää, että joku Valvirassa on jättänyt duuninsa tekemättä tai tehnyt sen niin vasurilla, että Laihot ja kumppanit ovat saaneet vuosia rauhassa hääräillä. Jos minulle olisi tullut Valviran työntekijänä eteeni joku Azerbaidžanissa, Zimbabwessa tai vaikkapa Moskovassa kirjoitettu lääkärikoulun todistus, niin muutkin kellot, kun kirkonkellot olisivat silloin alkaneet tällöin välittömästi soida. No, minä olenkin poliisin tyttö, joka on opetettu epäilemään kaikkea ja aina. Kuka oikeasti lähtee ao. maihin lääkikseen, kun meillä on niin erinomainen koulu Suomessakin. Poikkeuksena tähän ylivalppaana olemisen -sääntöön olisi ollut Ville Haapasalo, joka suomalaisella sisulla veti vähintäänkin arveluttavan, jos ne eivät kaikki sitä jossain määrin olekin, teatterikoulun Pietarissa. Jo tuosta monen vuoden piinan sietämisestä olisin hyväksynyt vähän ”fiksatutkin paperit”, sillä jotenkin kyseinen ihmisyyttä väkevästi jalostava kokemus olisi pitänyt palkita.

Huolestuttaa kuitenkin, että nämä ”lääkäripuuhastelijat” ovat puuhailleet mm. kehitysvammaisten ja vanhusten parissa eli niiden, jotka ovat vauvojen ja lasten lisäksi kaikkein puolustuskyvyttömiä ja joiden kanssa helposti mennään yleisestikin mukaan harhaan, ettei mikään ponnistelu kuitenkaan kannata. Puuhastelijan ja oikean lääkärin työssä ei nähty suurtakaan eroa, mikä sekin on äärimmäisen huolestuttavaa. Mutta niistä Valviran tädeistä vielä; jos istuu pääjohtajan paikalla missä tahansa firmassa ja saa siitä jo lähtökohtaisesti täysin ylimitoitettua ja liioiteltua palkkaa omaan jokapäiväiseen työsuoritukseensa nähden, niin edes silloin, edes silloin kerran, kun oma tuoli alkaa tutista ja kamerat kirkkaine valoineen suunnataan ao. suuntaan, tulisi pystyä kuittaamaan monen vuoden tyhjäntoimittamisesta palkkansa. Tällöin migreeni, verenpaine tai nuha eivät saisi kaataa vuoteeseen. Vaikka ihan taatusti työkykykin on tässä tilanteessa uhattuna, sillä hirvittäväähän se on, kun kuviteellinen maailma kaatuu ympäriltä ja huomataan, että joku on tehnyt virheen poikineen ja jonkun on nyt virkansa puolesta vastattava siitä.

Yhtään lisää ei lohduttanut uutinen sairaalasihteeristä , joka oli omalla tavallaan etsinyt myös totuutta murtautumalla Haartmannin sairaalasta käsin potilastietojärjestelmiin ja tutkinut siellä typeryyksissään ja juoruilun halussaan satojen ihmisten sairauskertomuksia idioottivarmoina pidetyistä sähköisistä potilastietojärjestelmistä. Mene siinä sitten rauhassa ja levollisin mielin hoidattamaan sukupuolielinten herpestä tai peräpukamia tai varpaanvälisilsaa, kun sitä totuutta kohta sentraalisantrat ja muut valesihteerit revitellevät ympäriinsä. Ikävää tässä on, että näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan. Tämän totuuden revittely on erityisen rumaa siksi, että sillä lääkärin lavitsalla tulemme me kaikki makoilemaan omalla vuorollamme eli loppuviimeksi tässä totuuksien paljastelussa ei ole voittajia.

Ei oikealla, vasemmalla eikä edellä, vaan pihalla

Lupasin antaa äänestäjilleni jonkinlaisen selityksen, miksi erosin Vihreistä. Muutenkin hampaankoloon jäi monenmoista eduskuntavaalityöstä. Halusin kuitenkin antaa pölyn vähän laskeutua, etten syyllistyisi ihan kammottavaan puukkojen nakkeluun, sillä vaalien jälkeen en ole voinut muuta kuin niin ärsyttävään jälkiviisaaseen tapaan todeta voimallisesti, että MITÄS MINÄ OLEN JO PITKÄÄN SANONUT?? Vihreille tuli turpaan ihan aiheesta. Sijoituin ensikertalaisena, 2,5 vuotta kunnallispolitiikkaa tehneenä 10. Uudenmaan vihreiden eduskuntavaalilistalla, jossa paremmin sijoittuneet olivat istuvia kansanedustajia ja isojen kaupunkien pitkän linjan toiskertalaisia poliitikkoja. Kirkkonummen kaikista eduskuntavaaliehdokkaista olin toinen. Näin ollen uskon, että minulla on hyvä tuki ajatusteni takana.

Oma paloni vihreää aatetta kohtaan on hiipunut aika hitaasti, mutta varmasti. Eli mitä syvemmälle vihreään totuuteen olen neljän vuoden aikana uponnut, sitä vähemmän olen pitänyt näkemästäni. Itselleni tärkeintä nyt ja aina on ihmisen hyvinvointi, oman elämän hallinnan-, pärjäämisen ja oikeudenmukaisuuden tunteen vahvistaminen ja tukeminen. Poliitikkona olen edistämässä päätöksenteossa näitä asioita ensisijaisesti. Olen halunnut tehdä politiikkaa vihreiden riveissä, sillä näen luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen elämän kannalta erityisen tärkeänä. Vihreänä poliitikkona, vihreän puolueen jäsenenä ja äänestäjänä olen halunnut tukea myös em. asioita. En kuitenkaan koskaan menisi ”taistelemaan valtioneuvoston linnaan vanhojen metsien tai norppien puolesta” kuten Sinnemäki kertoo menevänsä, mutta ihmisen puolesta milloin vaan. Ja kun tämän lausuu ääneen vihreiden joukossa, jossa samaan aikaan peräänkuulutetaan avoimempaa ja arvoliberaalimpia yhteiskuntaa ja laajoja vapauksia elää ja ilmaista itseään haluamallaan tavalla, syntyy suuri ongelma.

Enempää ei voi tuntea olevansa väärässä seurassa, kun kertoo, että minulle vihreät asiat tulevat vasta kakkosina. En sano, että kahdeksantena tai yhdeksäntenä, mutta silti tällainen ajattelu tuomitaan sekundavihreydeksi. Ja vaikka vihreillä aatetta riittää aina Afganistanin ihmisoikeuksien kehittämiseen, niin tosiasiallisesti suvaitsemattomuuden alueita itseään suvaitsevaisena markkinoivassa puolueessa on melko useita. Yksi näistä on uskontojen kunnioittamisen rajallisuus, jota kuvatessaan uskontotieteilijä Nina Maskulin käyttää oivasti ilmaisua ”vihreä ylimielisyys”. Hän kiteyttää seuraavassa lisää myös minussa suurta tyytymättömyyttä aiheuttavaa ilmiötä: ”Valitettavasti kaikkien tuntema kiihkeä oikeaoppisuus siitä, miten toisten tulisi olla ja ajatella, valtaa alaa. Sitä tapahtuu vihreissä, jossa uusateistin uskonvarmuudella halutaan vetää viivoittimella viiva siihen, mitä vihreissä sopii tai ei sovi tuntea.” Ja tällaisen kehikon sisällä en halua toimia. (Nina Maskulinin koko kirjoitus julkaistu Kuntapoliitikko Pauliina Juntunen Facebookissa kohdassa Keskustelut)

Jyrki Kasvi muistutti blogissaan (16.5.2011) ansiokkaasti, mitä vihreät saivat aikaan viime hallituskaudella: ”opintotuen 15 % korotus, takuueläke, samaa sukupuolta olevien parien sisäinen adoptio, Vuotoksen pelastaminen (toistaiseksi), eläinsuojelurikos, apurahatutkijoiden ja -taiteilijoiden sosiaaliturva, Sipoonkorven kansallispuisto, avoin data, kansanedustajien lahjontalaki, turvevero, ajoneuvo- ja autoveron päästöperusteisuus, tuulivoiman syöttötariffit, pienpuun energiatuki, ratainvestoinnit, rakennusalan käännetty arvonlisävero, suojaamattoman wlanin käytön dekriminalisointi”. Hän myös totesi, ettei tämä ollut kaikkien vihreiden mielestä vihreää politiikkaa. Kyllä tämä oli ja siinä se ongelma onkin. Tämä listaus ei riitä Suomen kansalle ja ymmärrän sen täysin. Painopistealueet on kansan kannalta väärin asetettu.

Voiko joku itseään kunnioittava ryhmä olla oikeasti niin sokean hurmoksen vallassa, että kuvittelee, että kun ryhdistäydytään taas yhden asian liikkeenä (jota ne minusta ovat edelleen olleetkin), niin kansan suosio jälleen nousee? Voiko enempää katsella maailmaan väärin vihreiden lasien läpi? Onko niin vaikea nähdä sisältä päin, että tässä toiminnassa jokin ärsyttää Suomen kansaa siinä määrin, että tukea ei tule enempää? Ja mitä mahtaa Suomen kansa olla mieltä kaikesta toissijaisesta hörhöilystä esim. naimalakosta ja vaikkapa tästä samanaikaisesta kotimaisten uskontojen polkemisesta? Vihreän politiikan pitäisi tarjota ympäristön suojelun lisäksi tavalliselle kansalle tärkeitä asioita. Perusturvan uudistus on muutakin kuin 100 € lisää toimeentulotukeen. Kansaa pitää kuulla, heidän hätäänsä pitää kuulla. Kun vihreän politiikan seurauksena köyhän lesken sähkölasku nousee merkittävästi, niin samalla pitää pystyä tarjoamaan jokin todella hyvä ja kaikkien kansalaisten (paino sanalla kaikkien) elämän kannalta todella merkityksellinen parannus, jotta vaakakuppi säilyisi tasapainossa. Valitettavasti maapallon pelastuminen ei lohduta leskeä, eikä yksinhuoltajaäitiä, eikä pitkäaikaissairasta eläkeläistä siinä tiukassa arjessa, jota he elävät.

On toisaalta loistavaa, että vihreät saivat upean jäsenrynnäkön vaalitappion jälkeen, mutta mistä se kertoo? Tuliko uusista jäsenistä muutoksen tekijöitä tähän tärkeään liikkeeseen, vastavoimaksi fundamentalismille vai tulivatko he lisäämään tätä sivuraiteilla kulkemista? Nähdäänkö jo, että on aika uudistua, ottaa vihreät lasit hetkeksi pois päästä ja laajentaa toimintaa myös ns. yleispuolueen suuntaan? Annetaanko uusille jäsenille mahdollisuus tuoda mukanaan se, mitä vihreästä liikkeestä tällä hetkellä puuttuu, vai pakotetaanko heidätkin pysymään suvaitsemattomuuden kehikoiden sisäpuolelle? Monelle uudelle jäsenille se saattaa olla suuri hämmästys, sillä vihreätä liikettä pidetään hyvinkin arvoliberaalina.

Kaikkein mustavalkoisin, kiihkomielisin ja fundamentalistisin ajattelu on vallallaan etenkin paikallisyhdistyksissä, joissa valtaa käyttävät ne, jotka eivät saa kansanäänestyksissä kannatusta taakseen. Usein tämä ”demokraattisesti syrjäytetty” samanmielisten joukko keskittyy sekä vihreiden asioiden, että vihreän politiikan, joka jossain suhteessa on laajempi käsite, reuna-alueilla puuhasteluun suurella innolla saamatta kuitenkaan aikaan mitään konkreettista. Paikallisyhdistykset ovat loistavia vallankäytön ja kampittamisen areenoita ja sitä mahdollisuutta käytetään siellä häikäilemättä. Onneksi yhdistysten toiminta ja henki vaihtelevat näinkin suurella kuin Uudenmaan alueella, mutta vakavasti vinksahtanutta yhtäläisyyttä on silti laajalti todettavissa. Valtakunnan huipulla olevista vihreistä ei voi samaa sanoa, sillä äänestäjät karsivat tällaiset yritykset mallikkaasti.

Viimeisenä tässä kumuloituneen tyytymättömyyden ketjussa oli Kirkkonummen vihreiden keskeisimmän, älykkään ja suuresti kunnioittamani valtuustoryhmän puheenjohtajan Kristo Savolan poismeno. Menetys on valtava mm. Kirkkonummen vihreille, jonka toiminta on enää varjo entisestä. Keskustelin usein kuluneen kevään aikana Kriston kanssa yllä esittämistäni näkemyksistä ja koin saaneeni häneltä ymmärrystä. Aina niin oikeudenmukaisen ja toisia kunnioittaneen Kriston poissaolo mahdollistaa politiikassa usein esiintyvän vehkeilyn, kieroilun ja selkään puukottamisen nyt myös vihreiden riveissä aiempaa voimallisemmin. Eli kaikesta edellä kirjoitetusta vedin omat johtopäätökseni ja tein ratkaisuni. Ja jos juna pysyy näin pahasti sivuraiteella edelleen, niin en halua pelata tässä joukkueessa jatkossakaan. Toistaiseksi hoidan nykyiset pestit vihreissä sitoutumattomana tämän valtuustokauden loppuun asti siitä syytä, etten petä äänestäjiäni. Eli muutoksesta huolimatta minuun voi ottaa yhteyttä niin kuin ennenkin.

Pohjoismaiden suurin lastensairaala museossa

Olemme Suomessa etuoikeutettuja saadessamme korkeatasoista ja osaavaa lääketieteellistä hoitoa. Siksi onkin ironista, että pohjoismaiden suurin lastensairaala, jonka pääasiallinen tehtävä on tuottaa palveluita koko Suomen kaikkein vakavimmin sairaille lapsille, joutuu toimimaan vuodesta toiseen toimintoihinsa nähden liian ahtaissa, ankeissa ja nykylääketieteen vaatimuksiin soveltumattomissa museotiloissa. Vanha ja huonokuntoinen rakennus on myös osasyyllinen tehottomuuteen, sitä kautta kustannuksiin ja aiheuttaa lisäksi vakavia potilasturvallisuusongelmia lasten erikoissairaanhoidossa.

Kaikkein hurjin tilanne lienee lasten ja nuorten sairaalan päivystyspolilla, joka muistuttaa sekasorrossaan helvetin esikartanoa, jossa samalla käytävällä harhailevat syöpä, oksennus- ja ripulitaudit, eri virukset ja bakteerit, luun murtumat ja sisätaudit. Eristys- ja hoitotilojen riittämättömyys aiheuttaa sairaalan sisäisesti niin isoja kilpailutilanteita, reviiriristiriitoja ja eripuraa, ettei kukaan näytä uskaltavan tarttua ja organisoida tila-asioita edes mahdollisuuksien mukaan kuntoon. Vuosien murhe, kuten eräs talon ylilääkäri asiaa kuvaa. Ja välillä näiden murheiden myötä henkilökunnalta pääsee unohtumaan, minkä vuoksi he ovat siellä töissä eli parantamassa lapsia.

Sairaalaan sattuessaan työturvallisuustarkastaja huomauttaisi osastojen käytäviä tukkivista hoitovälineistä ja muusta romusta, jolle ei ole asianmukaista säilytystilaa. Terveystarkastaja riemastuisi etenkin potilaskeittiöiden kiinteästä kalustosta, joka on niin kulunutta, vanhaa ja epähygieenistä, että osa näistä kauhukeittiöstä menisi heti kiinni. Työ- ja potilashuoneita on jo käyttökiellossa kosteusongelmien vuoksi. Lisäksi potilashuoneiden ikkunoista vetää pakkasella potilaan vuoteeseen siinä määrin, että ikkunoita yritetään eristää vanhempien omilla talvivaatteilla. Eli tässä meillä on pohjoismainen ylpeys koko ulkoisessa loistossaan!!

Päättäjien ja HUS:n hallituksen tulee kiireisellä aikataululla keskittyä ottamaan selvää lasten ja nuorten sairaalan tilatarpeesta ja laittaa rivakasti uuden sairaalan rakennushanke eteenpäin. Tarve on ilmeinen sekä vaativaa hoitoa tarvitsevien potilaiden hoidon onnistumisen, että henkilökunnan jaksamisen vuoksi.

Erikoissairaanhoidon imussa

Vaikka asumme Suomessa, maailman huippuluokan lääketieteen vaikutusalueella, jossa paraneminen vaikeistakin sairauksista on huomattavasti todennäköisempää kuin jossain toisessa maassa, en voi lakata hämmästelemästä tätä niin tehotonta ja riskialtista erikoissairaanhoidon toimintaa. Miten voi olla mahdollista, että ammattikunta, jonka älykkyyden ja oppineisuuden yhteismäärä hipoo pilviä, eivät osaa organisoida työtään niin, että he itse jaksaisivat ja että potilaat tulisivat hoidetuksi optimaalisesti?

Erikoissairaanhoitoa haukutaan kalliiksi, tehottomaksi ja vanhoilliseksi, ja siltä se tuntuu. Merkittävin terveydenhuollon laatua ja potilasturvallisuutta heikentävä asia on alati vaihtuvat lääkärit. Nykyisessä järjestelyssä vasen käsi ei läheskään aina tiedä, mitä oikea tekee. Kenelläkään ei arjessa ole hoitovastuuta. Tiukan paikan eli potilasvahingon sattuessa haetaan ylilääkäri paikalle, joka kertoo pontevasti kantavansa juridisen vastuun. Mitä sitten! Se ei riitä, jos potilaan hoito on jo nyrjähtynyt!! Lääketieteellinen vastuu täytyy olla tiukasti ja oikeasti jollakin. Unohdukset, väärät lääkkeet, tulkitsemattomat vastaukset ja kiire ovat isoja asioita ja merkittäviä riskejä hoidon onnistumiselle.

Suomi on myös hoitoon jonottamisen luvattu maa. Täällä odotellaan ensin lääkäriin ja sitten leikkaukseen pääsyä hoitotakuun mahdollistama kuusi kuukautta. Sen jälkeen odotellaan sairauslomalla takaisin töihin tai johonkin muuhun putkeen pääsyä. Ja tänä aikana ei taatusti bruttokansantuote kartu. Mikä tässä systeemissä on? Miten on samaan aikaan mahdollista, että erikoissairaanhoidon päivystyksessä istuu kymmenen terveydenhuollon ammattihenkilöä yhtä aikaa leppoisasti rupatellen, kun käytävä notkuu potilaista? Jossain on hurja suunnitteluvirhe, josta taas ylilääkäri vastaa. Vastaa vastaa, mutta miksi ei laita kuntoon?

Asialla on mitä mielenkiintoisempia selityksiä mm. sairaalalääkäreiden koulutusjärjestelmä. En tiedä mitään muuta akateemista koulutusjärjestelmää maailmassa, joka vaarantaisi samalla tavalla tiedonkulun ja turvallisuuden. Tässä järjestelmässä kouluttautuu myös potilas oman asiansa asiantuntijaksi ja vastuun kantajaksi, sillä joka kerran kontrollissa käydessäsi joudut selittämään samat asiat uudelle lääkärille, jota et koskaan enää näe ja joka ei varmasti ole ehtinyt perehtyä saamassaan minuuttiaikataulussa sinun, yksilön 5 cm korkeaan potilaspaperikansioon. Tämä lääkäri ei myöskään tule ikinä tietoiseksi, auttoivatko hänen määräämänsä hoidot vai ei. Eli kumpi tässä oppii? Ei ole mikään ihme, että jonot seisovat, hinnat ovat kovat ja välittömät vaikutukset yksilölle, hänen perheelleen ja työpaikalleen moninkertaiset.

Pitääkö sairaaloihin päästää irti suunnitteluinsinöörit, jotka laittavat hommat kuntoon, vai pystyvätkö lääkärit tähän itse?