Pohjoismaiden suurin lastensairaala museossa

Olemme Suomessa etuoikeutettuja saadessamme korkeatasoista ja osaavaa lääketieteellistä hoitoa. Siksi onkin ironista, että pohjoismaiden suurin lastensairaala, jonka pääasiallinen tehtävä on tuottaa palveluita koko Suomen kaikkein vakavimmin sairaille lapsille, joutuu toimimaan vuodesta toiseen toimintoihinsa nähden liian ahtaissa, ankeissa ja nykylääketieteen vaatimuksiin soveltumattomissa museotiloissa. Vanha ja huonokuntoinen rakennus on myös osasyyllinen tehottomuuteen, sitä kautta kustannuksiin ja aiheuttaa lisäksi vakavia potilasturvallisuusongelmia lasten erikoissairaanhoidossa.

Kaikkein hurjin tilanne lienee lasten ja nuorten sairaalan päivystyspolilla, joka muistuttaa sekasorrossaan helvetin esikartanoa, jossa samalla käytävällä harhailevat syöpä, oksennus- ja ripulitaudit, eri virukset ja bakteerit, luun murtumat ja sisätaudit. Eristys- ja hoitotilojen riittämättömyys aiheuttaa sairaalan sisäisesti niin isoja kilpailutilanteita, reviiriristiriitoja ja eripuraa, ettei kukaan näytä uskaltavan tarttua ja organisoida tila-asioita edes mahdollisuuksien mukaan kuntoon. Vuosien murhe, kuten eräs talon ylilääkäri asiaa kuvaa. Ja välillä näiden murheiden myötä henkilökunnalta pääsee unohtumaan, minkä vuoksi he ovat siellä töissä eli parantamassa lapsia.

Sairaalaan sattuessaan työturvallisuustarkastaja huomauttaisi osastojen käytäviä tukkivista hoitovälineistä ja muusta romusta, jolle ei ole asianmukaista säilytystilaa. Terveystarkastaja riemastuisi etenkin potilaskeittiöiden kiinteästä kalustosta, joka on niin kulunutta, vanhaa ja epähygieenistä, että osa näistä kauhukeittiöstä menisi heti kiinni. Työ- ja potilashuoneita on jo käyttökiellossa kosteusongelmien vuoksi. Lisäksi potilashuoneiden ikkunoista vetää pakkasella potilaan vuoteeseen siinä määrin, että ikkunoita yritetään eristää vanhempien omilla talvivaatteilla. Eli tässä meillä on pohjoismainen ylpeys koko ulkoisessa loistossaan!!

Päättäjien ja HUS:n hallituksen tulee kiireisellä aikataululla keskittyä ottamaan selvää lasten ja nuorten sairaalan tilatarpeesta ja laittaa rivakasti uuden sairaalan rakennushanke eteenpäin. Tarve on ilmeinen sekä vaativaa hoitoa tarvitsevien potilaiden hoidon onnistumisen, että henkilökunnan jaksamisen vuoksi.

Erikoissairaanhoidon imussa

Vaikka asumme Suomessa, maailman huippuluokan lääketieteen vaikutusalueella, jossa paraneminen vaikeistakin sairauksista on huomattavasti todennäköisempää kuin jossain toisessa maassa, en voi lakata hämmästelemästä tätä niin tehotonta ja riskialtista erikoissairaanhoidon toimintaa. Miten voi olla mahdollista, että ammattikunta, jonka älykkyyden ja oppineisuuden yhteismäärä hipoo pilviä, eivät osaa organisoida työtään niin, että he itse jaksaisivat ja että potilaat tulisivat hoidetuksi optimaalisesti?

Erikoissairaanhoitoa haukutaan kalliiksi, tehottomaksi ja vanhoilliseksi, ja siltä se tuntuu. Merkittävin terveydenhuollon laatua ja potilasturvallisuutta heikentävä asia on alati vaihtuvat lääkärit. Nykyisessä järjestelyssä vasen käsi ei läheskään aina tiedä, mitä oikea tekee. Kenelläkään ei arjessa ole hoitovastuuta. Tiukan paikan eli potilasvahingon sattuessa haetaan ylilääkäri paikalle, joka kertoo pontevasti kantavansa juridisen vastuun. Mitä sitten! Se ei riitä, jos potilaan hoito on jo nyrjähtynyt!! Lääketieteellinen vastuu täytyy olla tiukasti ja oikeasti jollakin. Unohdukset, väärät lääkkeet, tulkitsemattomat vastaukset ja kiire ovat isoja asioita ja merkittäviä riskejä hoidon onnistumiselle.

Suomi on myös hoitoon jonottamisen luvattu maa. Täällä odotellaan ensin lääkäriin ja sitten leikkaukseen pääsyä hoitotakuun mahdollistama kuusi kuukautta. Sen jälkeen odotellaan sairauslomalla takaisin töihin tai johonkin muuhun putkeen pääsyä. Ja tänä aikana ei taatusti bruttokansantuote kartu. Mikä tässä systeemissä on? Miten on samaan aikaan mahdollista, että erikoissairaanhoidon päivystyksessä istuu kymmenen terveydenhuollon ammattihenkilöä yhtä aikaa leppoisasti rupatellen, kun käytävä notkuu potilaista? Jossain on hurja suunnitteluvirhe, josta taas ylilääkäri vastaa. Vastaa vastaa, mutta miksi ei laita kuntoon?

Asialla on mitä mielenkiintoisempia selityksiä mm. sairaalalääkäreiden koulutusjärjestelmä. En tiedä mitään muuta akateemista koulutusjärjestelmää maailmassa, joka vaarantaisi samalla tavalla tiedonkulun ja turvallisuuden. Tässä järjestelmässä kouluttautuu myös potilas oman asiansa asiantuntijaksi ja vastuun kantajaksi, sillä joka kerran kontrollissa käydessäsi joudut selittämään samat asiat uudelle lääkärille, jota et koskaan enää näe ja joka ei varmasti ole ehtinyt perehtyä saamassaan minuuttiaikataulussa sinun, yksilön 5 cm korkeaan potilaspaperikansioon. Tämä lääkäri ei myöskään tule ikinä tietoiseksi, auttoivatko hänen määräämänsä hoidot vai ei. Eli kumpi tässä oppii? Ei ole mikään ihme, että jonot seisovat, hinnat ovat kovat ja välittömät vaikutukset yksilölle, hänen perheelleen ja työpaikalleen moninkertaiset.

Pitääkö sairaaloihin päästää irti suunnitteluinsinöörit, jotka laittavat hommat kuntoon, vai pystyvätkö lääkärit tähän itse?