Erikoissairaanhoidon imussa

Vaikka asumme Suomessa, maailman huippuluokan lääketieteen vaikutusalueella, jossa paraneminen vaikeistakin sairauksista on huomattavasti todennäköisempää kuin jossain toisessa maassa, en voi lakata hämmästelemästä tätä niin tehotonta ja riskialtista erikoissairaanhoidon toimintaa. Miten voi olla mahdollista, että ammattikunta, jonka älykkyyden ja oppineisuuden yhteismäärä hipoo pilviä, eivät osaa organisoida työtään niin, että he itse jaksaisivat ja että potilaat tulisivat hoidetuksi optimaalisesti?

Erikoissairaanhoitoa haukutaan kalliiksi, tehottomaksi ja vanhoilliseksi, ja siltä se tuntuu. Merkittävin terveydenhuollon laatua ja potilasturvallisuutta heikentävä asia on alati vaihtuvat lääkärit. Nykyisessä järjestelyssä vasen käsi ei läheskään aina tiedä, mitä oikea tekee. Kenelläkään ei arjessa ole hoitovastuuta. Tiukan paikan eli potilasvahingon sattuessa haetaan ylilääkäri paikalle, joka kertoo pontevasti kantavansa juridisen vastuun. Mitä sitten! Se ei riitä, jos potilaan hoito on jo nyrjähtynyt!! Lääketieteellinen vastuu täytyy olla tiukasti ja oikeasti jollakin. Unohdukset, väärät lääkkeet, tulkitsemattomat vastaukset ja kiire ovat isoja asioita ja merkittäviä riskejä hoidon onnistumiselle.

Suomi on myös hoitoon jonottamisen luvattu maa. Täällä odotellaan ensin lääkäriin ja sitten leikkaukseen pääsyä hoitotakuun mahdollistama kuusi kuukautta. Sen jälkeen odotellaan sairauslomalla takaisin töihin tai johonkin muuhun putkeen pääsyä. Ja tänä aikana ei taatusti bruttokansantuote kartu. Mikä tässä systeemissä on? Miten on samaan aikaan mahdollista, että erikoissairaanhoidon päivystyksessä istuu kymmenen terveydenhuollon ammattihenkilöä yhtä aikaa leppoisasti rupatellen, kun käytävä notkuu potilaista? Jossain on hurja suunnitteluvirhe, josta taas ylilääkäri vastaa. Vastaa vastaa, mutta miksi ei laita kuntoon?

Asialla on mitä mielenkiintoisempia selityksiä mm. sairaalalääkäreiden koulutusjärjestelmä. En tiedä mitään muuta akateemista koulutusjärjestelmää maailmassa, joka vaarantaisi samalla tavalla tiedonkulun ja turvallisuuden. Tässä järjestelmässä kouluttautuu myös potilas oman asiansa asiantuntijaksi ja vastuun kantajaksi, sillä joka kerran kontrollissa käydessäsi joudut selittämään samat asiat uudelle lääkärille, jota et koskaan enää näe ja joka ei varmasti ole ehtinyt perehtyä saamassaan minuuttiaikataulussa sinun, yksilön 5 cm korkeaan potilaspaperikansioon. Tämä lääkäri ei myöskään tule ikinä tietoiseksi, auttoivatko hänen määräämänsä hoidot vai ei. Eli kumpi tässä oppii? Ei ole mikään ihme, että jonot seisovat, hinnat ovat kovat ja välittömät vaikutukset yksilölle, hänen perheelleen ja työpaikalleen moninkertaiset.

Pitääkö sairaaloihin päästää irti suunnitteluinsinöörit, jotka laittavat hommat kuntoon, vai pystyvätkö lääkärit tähän itse?