Poliitikko Pauliina

Naisen elämän tukipilarit

2012-02-13T12:17:00.000-08:00

Naisen hyvinvointi on monimutkainen yhdistelmä ja siksi tukipilarirakennelmakin on multidimensionaalinen alkaen koulutuksesta päättyen suklaaseen. Asioiden ei tarvitse olla monimutkaisia tai kuorrutettu glamourilla, vaan arkipäivässä toimivia. Alla listattu ei ole missään erityisessä järjestyksessä, mutta siinä on kaikki, jotka olen todennut näin 40 vuoden ikää lähestyessä toimiviksi. Ystävänpäivän kunniaksi haluan kuitenkin korostaa, että tyttökaverit ovat jotain, joita en vaihda - satoi tai paistoi.

Laaja-alainen ja monipuolinen (korkea)koulutus, jolla on mahdollista työskennellä motivoivassa, haastavassa ja riittävän hyvin palkatussa työssä. Työpaikkoja voi tällöin vähän jo valikoida, mutta työn pitää pysyä sellaisena, jonka alle ei tarvitse luhistua. Oma asema pitää voida saavuttaa työpaikassa, harrastuksessa, luottamustoimessa ym. osaamisella. Ei reittä pitkin nousemalla tai munilla, joita ei siis ole.

Omat rakkaat lapset, jotka toimivat aina peilinä, jos hetkeksi onnistuu unohtamaan, mikä tässä elämässä on kaikkein tärkeintä. Mitä useampi niitä on, on sitä varmempaa, että edes joku heistä pelastaa tilanteen tai päivän, jos muilla on pikku Myy–päivä. Mutta auta armias, jos heillä kaikilla on yhtä aikaa se päivä tai he kaikki tulevat yhtä aikaa viereen yöllä tai jos heillä kaikilla on samaan aikaan oksennustauti, niin silloin on pakko pyytää Ave Mariaa ja muita taivaallisia (maallisetkin käyvät tällöin) voimia avuksi.

Tyttökaverit, jotka eivät petä koskaan ja jotka tiukan paikan tullen tuovat kuoharin ja naistenlehden ja istuvat kuuntelemassa loputonta vuodatusta siitä, miten tässä nyt näin kävi. Niitä, jotka lähtevät vaikka omasta työstään kesken päivän viereen itkemään ja niistämään Nessuihin, jos sitä vaaditaan. Niitä, joihin voit aina luottaa ja joiden kanssa voit analysoida kaiken ja joille ei tarvitse juurta jaksaen kuvailla kaikkea, sillä he tietävät jo monituhatvuotisen perimän avulla suurimman osan siitä, mitä yrität tilittää.

Luotettava ja suurisydäminen lastenhoitaja, joka oikeasti rakastaa lapsiasi kuin omiaan ja joka oikeasti haluaa tulla auttamaan sinua. Tämä lastenhoitaja jää ikuisesti tärkeiden ihmisten paikalle sydämeesi ja aidosti ja oikeasti haluat hänelle vain pelkkää hyvää koko loppuelämäsi ajan. Kiitos Niina, Alla ja Mary ja monet muutkin, jotka olette oikeasti hyvin hoitaneet lapsiani!! Ja peili käteen niille roikaleille, jotka ovat tehneet tätä tärkeää tehtäväänsä leipäpapin tavoin, sillä niitäkin onnettomia lurjuksia on nähty!

Luotettava auto tai ainakin automekaanikko, mikäli auto osoittautuu epäluotettavaksi. Tällaisella korjaamolla ei turhia selitellä, eikä vihjailla, että ”meidän ajotapa on niin kovin erilainen…”. Auto laitetaan reippaasti kuntoon, eikä siihen tilata viikkojen toimitusajoilla mitään maailman kalleimpia varaosia olettaen, ettei se typerä nainen kuitenkaan mitään niistä tajua (niin kuin ei tajuakaan, eikä haluakkaan tajuta, mutta sitä ei tarvitse joka kohdassa erikseen alleviivata). Myös luotettava taksikuski tai pari sellaista pelastavat monesta tilanteesta. Sellaisen kyydissä ei tarvitse laskea sataan tai hengittää koko matkaa sisäänpäin tai olla keskittyvinään otsa rypyssä kokouspapereihin, jotta välttäisi perussuomalaisten harjoittamasta politiikasta keskustelun.

Toimivat päänsärkylääkkeet, joilla kipu oikeasti lähtee vieläpä kohtuunopeasti sekä siten, että työkyky on mahdollista säilyttää suht’ ok:na. Ei ole realistista saada ihan kaikkea särkyä millään lääkkeellä pois, kuten hammaslääkärin puudutusaineista tulevaa. Mutta siitä tuleekin niin rekan alle jäänyt olo, että tällöin ei ole enää mikään muukaan kyky kohdallaan ja silloin pitää jäädä suosiolla sänkyyn. Helvetin tuleen palamaan ne pillerit, jotka vievät kivun vain puoleksi pois ja jättävät osan siitä esim. kolmeksi vuorokaudeksi paikalleen jylläämään.

Hyvä gynekologi, joka on päivittänyt osaamistaan jatkuvalla kouluttautumisella ja jonka vastaanotolta löytyy viimeisin tutkimusvälineistö. Lisäksi hän muistuttaa joka käynnin yhteydessä, että erityisesti seksistä tulee voida nauttia täysillä. Tällaiselle lääkärille voi rauhassa tilittää kaikki huolensa ja hän vakuuttaa, että asia kuin asia laitetaan kuntoon. Lisäksi nämä palvelut pitäisi saada lakisääteisesti kaikkiin kuntiin ns. kunnanlääkärin valikoimaan. Muissakin, kuin lestadiolaisesti johdetuissa kunnissa on tärkeää pitää naisten genitaalialueen terveydestä huolta sekä kohtusyöpien ennaltaehkäisyn että toimivien parisuhteiden vuoksi.

Säännöllinen etelänmatka johonkin lämpimään, jossa voi upottaa jalkansa valkoiseen hiekkaan, lukea auringonlaskuun asti hyvää kirjaa ja saada määräajoin kylmä shotti, pyyhe, vesisumupullo, jalkahieronta jne. Paikka, missä tuoksuu hyvälle ja jossa ei ole ahneita ja röyhkeitä vesipuiston pitäjiä, joissa pitää maksaa kaikesta ylihintaa. Paljon lepoa, hyvää ruokaa, aurinkoa, turkoosia merta ja muutama mansikka-Margarita silloin tällöin ja johan jaksaa taas kaamokseen palattua painaa lasten, töiden, politiikan jne. jne. parissa.

Muutama pari kauniita, hyvin jaloissa istuvia, hiertämättömiä korkkareita ja pari lennokasta mekkoa pitäisi olla jokaisen naisen kaapissa. Ja isoja kaulakoruja. Parasta on, jos niitä voi vauhdissa muunnella ja yhdistellä, jottei tarvitse alvariinsa pyöriä kaupoissa. Muutamat Louis Vuittonit, D&G:t ja Diorit on hyvä olla, jos ne ovat mukavia ja ajattomia, mutta merkki ei ole tärkein. Ja erityisesti maailmalla matkustettaessa Marimekkoa ja Kalevala-koruja on kiva esitellä. Totuuden nimissä täytyy myös myöntää, että olen vähän hurahtanut ruotsalaisiin Snö-koruihin, joiden ostamisesta tulee aina huono ja isänmaan petturimainen olo.

Kaiken kruunaa tietysti hyvä mies, mikäli sellainen löytyy. Perheen pää, lasten isä tai ainakin toinen jämäkkä, tasavertainen aikuinen perheessä antaa tiettyä vakautta. Mies on voi vähintään olla suurena apuna ruokakaupassa käymisessä sekä ruoanlaitossa, joista kumpikaan ei ole toivehommiani. Tai sitten hän voi ottaa hoitaakseen varaston hyllyjen asentamisen tai olohuoneen seinän maalaamisen, jotka muuten on tehtävä itse. Väliaikaisesti tilannetta voi paikata taitavalla rakastajalla, jonka kanssa voi hetkeksi löytää vilvoittavan keitaan autiomaasta. Sellaisen ikävä puoli on se piilottelu, koska ei halua kenenkään vielä, tai vielä, eikä ainakaan vielä tietävän mitään.

Tukalissa tilanteissa pahan mielen saa jyrkkään nousuun Fazerin sininen tai muu erinomaiseksi testattu suklaa. Ja kun muut yllä luetellut perusasiat ovat kunnossa, niin silloin tällöin voi itsensä palkita myös muilla ”tärkeyksillä”, kuten Sex and the city T-paidalla, jossa on Cosmopolitanin kuvia ja timantteja tai pinkillä, timanttisella termosmukilla tai timanttikengillä tai Hello Kitty–yöpuvulla. Eli aika yksinkertaisista asioista naisen onni koostuu, eikö?

Totuus ja sen rehellinen paljastaminen

2011-11-25T06:59:00.000-08:00

Nyt paljastan teille kirvelevän, puolinolon salaisuuden: mä fanitan Jussi Parviaista! Olen viime aikoina salakavalasti koukuttunut yhä enenevässä määrin Parviainen & Parviainen (ent. Uimonen) suhdesekoilun seuraamiseen. Tuksun ja Arton, saatikka Matin ja Mervin sekoilut eivät ole koskaan kiinnostaneet tässä määrin. Nykyisin tässäkään perhesaagassa ei niinkään enää kiinnosta se, että miten joku itseään kunnioittava 19-vuotias ryhtyi moiseen touhuun, sillä siihen on tullut jo lukuisia vastauksia. Ja toivonkin todella, että suomalainen mielenterveyden avohoitojärjestelmä saisi nyt näyttää moniammatillisen osaamisensa ja tarjota sekä Saanalle, että Tuksulle tuhdin terapiapaketin, jotta nämä wannabeet saataisiin terveiksi. Uskon nimittäin, että molempien perheiden vanhemmat elävät jatkuvassa ja ankarassa myötähäpeän tunteessa odottaen kauhulla päivittäin, että mitähän seuraavaksi.

Mutta Jussin vahva ja väkevä ilmaisu itsessään vetoaa minuun, sillä hän vaikuttaa olevan erittäin taitava kynämies. Jussi on myös aina ollut jossain määrin ihan hottis äijä, vaikkakin aina aika weird. Lisäksi aika ja eletty elämä ovat nyt myös jättäneet mieheen omat jälkensä, mutta keneenpä meistä ei jättäisi. Jussi on kainuulainen, kuten oma sukuni molemmissa sukuhaaroissa aina pitkälle kaskenpolttajiin saakka. Siksi ehkä tunnen jonkinlaista ymmärrystä Jussin sekoilua kohtaan, sillä sitä on nähty tässä lähempänäkin. Kainuulaiset ylipäätään ovat suureksi osaksi syntymähulluja. Heidän elämänsä käsikirjoituksissa on todella kuultavissa Nälkämaan laulun soinnut ,josta itsekin saan sitä kuunnellessani aina hyvin tunteellisia väristyksiä, ja näitä sointuja kukin kainuulainen käsittelee, halusi tai ei, elämässään tavallaan.

Jussi on viime aikoina kunnostautunut Saana-sekoilujen lisäksi raottelemalla vuosia kertynyttä salaista, sanaista arkkuaan. Arkun antia on luettavissa Jussin blogista , joka tuotteliaina päivinä täydentyy jopa kahdella pitkällä tekstillä. Jussin teksteissä on etenkin äidinkielen opettajille, joista suurin osa on leivottu samalla huumorintajuttomalla pilkunviilaajatäsmämuotilla (positiivisiakin poikkeuksia on mm. Margit, Anna, Maarit, Eija ja varmaan muitakin), mutta myös muillekin, muutakin ammennettavaa kuin kirjoitusvirheiden korjaamista, joten kehotan tutustumaan. Jussi kertoo avautumistensa olevan juoruja, jotka yleisen käsityksen mukaan ovat lähtökohtaisesti ei-totuuksia, kunnes toisin todistetaan. Olen kuitenkin aina myös sitä mieltä, ettei savua ilman tulta. Jussi on jo usein osoittanut salapoliisin taipumuksensa seuraamalla eri henkilöitä tai kuvaamalla, nauhoittamalla aitoa materiaalia erilaisista tilanteista. Ja se aineisto ja ne havainnot ovat luultavasti totta. Aika iso osa Jussin vuodatusta on tietenkin ”kalavelkojen takaisinmaksua” eri henkilöille, jonka minunkin mielestäni voisi tehdä toisella, jollakin sivistyneemmällä tavalla. En tosin tiedä millä.

Jussi taitavasti kootussa tekstissä en ole myöskään kiinnostunut siitä, kenen (naisen vai miehen) kanssa Lenita, Tanja tai Jussi itse on rakastellut, sillä pääasia silläkin elämän osa-alueella mielestäni on, että jokainen voisi harjoittaa muita ja itseään loukkaamatonta ja tyydyttävää seksiä tarpeellisen määrän läpi elämänsä. Minua ei myöskään yllätä se, että joku hauskaksi koomikoksi leimautunut mies tai nainen osoittautuu järkyttävän huonokäytöksiseksi kiukuttelijaksi, kun niitä huonoja päiviä on meillä itse kullakin välillä. Tai että hän tai hän rikkoi tai sikaili kännipäissään niin tai näin. Suomalaiset, ruotsalaiset, englantilaiset ja ainakin irlantilaiset ja australialaisetkin sikailevat kännissä – ei se mikään salaisuus ole. Samoin kuin Juti, joka ei tällä kertaa saanut, ehkäpä jopa tästä syystä, edes kutsua linnanjuhliin, niin kuin en minäkään, eli tasoissa ollaan.

Vaan erityisen kiinnostunut olen siitä, mitä kaikkia oikeita ja lukuisten ihmisten elämän kannalta merkityksellisiä asioita salataan useiden ihmisten toimesta, ja miten niiden selvittelyssä kieroillaan viimeiseen saakka. Mikäli Jussin Juoruissa osat 1-7 on vähänkään perää, tulisi yhden jos toisenkin rikostutkimuksen käynnistyä viipymättä (sen lisäksi, että moni nimeltä mainittu voisi haluta hakea oikaisua käräjäoikeudesta koskien itseään koskevia väittämiä sekä korvauksia kivusta ja särystä).

Olen nyt aistit valppaina seurannut mm. tuota Valviran Partasen poukkoilua tuossa valelääkäriselvittelyssä. On ihan selvää, että joku Valvirassa on jättänyt duuninsa tekemättä tai tehnyt sen niin vasurilla, että Laihot ja kumppanit ovat saaneet vuosia rauhassa hääräillä. Jos minulle olisi tullut Valviran työntekijänä eteeni joku Azerbaidžanissa, Zimbabwessa tai vaikkapa Moskovassa kirjoitettu lääkärikoulun todistus, niin muutkin kellot, kun kirkonkellot olisivat silloin alkaneet tällöin välittömästi soida. No, minä olenkin poliisin tyttö, joka on opetettu epäilemään kaikkea ja aina. Kuka oikeasti lähtee ao. maihin lääkikseen, kun meillä on niin erinomainen koulu Suomessakin. Poikkeuksena tähän ylivalppaana olemisen -sääntöön olisi ollut Ville Haapasalo, joka suomalaisella sisulla veti vähintäänkin arveluttavan, jos ne eivät kaikki sitä jossain määrin olekin, teatterikoulun Pietarissa. Jo tuosta monen vuoden piinan sietämisestä olisin hyväksynyt vähän ”fiksatutkin paperit”, sillä jotenkin kyseinen ihmisyyttä väkevästi jalostava kokemus olisi pitänyt palkita.

Huolestuttaa kuitenkin, että nämä ”lääkäripuuhastelijat” ovat puuhailleet mm. kehitysvammaisten ja vanhusten parissa eli niiden, jotka ovat vauvojen ja lasten lisäksi kaikkein puolustuskyvyttömiä ja joiden kanssa helposti mennään yleisestikin mukaan harhaan, ettei mikään ponnistelu kuitenkaan kannata. Puuhastelijan ja oikean lääkärin työssä ei nähty suurtakaan eroa, mikä sekin on äärimmäisen huolestuttavaa. Mutta niistä Valviran tädeistä vielä; jos istuu pääjohtajan paikalla missä tahansa firmassa ja saa siitä jo lähtökohtaisesti täysin ylimitoitettua ja liioiteltua palkkaa omaan jokapäiväiseen työsuoritukseensa nähden, niin edes silloin, edes silloin kerran, kun oma tuoli alkaa tutista ja kamerat kirkkaine valoineen suunnataan ao. suuntaan, tulisi pystyä kuittaamaan monen vuoden tyhjäntoimittamisesta palkkansa. Tällöin migreeni, verenpaine tai nuha eivät saisi kaataa vuoteeseen. Vaikka ihan taatusti työkykykin on tässä tilanteessa uhattuna, sillä hirvittäväähän se on, kun kuviteellinen maailma kaatuu ympäriltä ja huomataan, että joku on tehnyt virheen poikineen ja jonkun on nyt virkansa puolesta vastattava siitä.

Yhtään lisää ei lohduttanut uutinen sairaalasihteeristä , joka oli omalla tavallaan etsinyt myös totuutta murtautumalla Haartmannin sairaalasta käsin potilastietojärjestelmiin ja tutkinut siellä typeryyksissään ja juoruilun halussaan satojen ihmisten sairauskertomuksia idioottivarmoina pidetyistä sähköisistä potilastietojärjestelmistä. Mene siinä sitten rauhassa ja levollisin mielin hoidattamaan sukupuolielinten herpestä tai peräpukamia tai varpaanvälisilsaa, kun sitä totuutta kohta sentraalisantrat ja muut valesihteerit revitellevät ympäriinsä. Ikävää tässä on, että näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan. Tämän totuuden revittely on erityisen rumaa siksi, että sillä lääkärin lavitsalla tulemme me kaikki makoilemaan omalla vuorollamme eli loppuviimeksi tässä totuuksien paljastelussa ei ole voittajia.

Ei oikealla, vasemmalla eikä edellä, vaan pihalla

2011-07-24T10:29:00.000-07:00

Lupasin antaa äänestäjilleni jonkinlaisen selityksen, miksi erosin Vihreistä. Muutenkin hampaankoloon jäi monenmoista eduskuntavaalityöstä. Halusin kuitenkin antaa pölyn vähän laskeutua, etten syyllistyisi ihan kammottavaan puukkojen nakkeluun, sillä vaalien jälkeen en ole voinut muuta kuin niin ärsyttävään jälkiviisaaseen tapaan todeta voimallisesti, että MITÄS MINÄ OLEN JO PITKÄÄN SANONUT?? Vihreille tuli turpaan ihan aiheesta. Sijoituin ensikertalaisena, 2,5 vuotta kunnallispolitiikkaa tehneenä 10. Uudenmaan vihreiden eduskuntavaalilistalla, jossa paremmin sijoittuneet olivat istuvia kansanedustajia ja isojen kaupunkien pitkän linjan toiskertalaisia poliitikkoja. Kirkkonummen kaikista eduskuntavaaliehdokkaista olin toinen. Näin ollen uskon, että minulla on hyvä tuki ajatusteni takana.

Oma paloni vihreää aatetta kohtaan on hiipunut aika hitaasti, mutta varmasti. Eli mitä syvemmälle vihreään totuuteen olen neljän vuoden aikana uponnut, sitä vähemmän olen pitänyt näkemästäni. Itselleni tärkeintä nyt ja aina on ihmisen hyvinvointi, oman elämän hallinnan-, pärjäämisen ja oikeudenmukaisuuden tunteen vahvistaminen ja tukeminen. Poliitikkona olen edistämässä päätöksenteossa näitä asioita ensisijaisesti. Olen halunnut tehdä politiikkaa vihreiden riveissä, sillä näen luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen elämän kannalta erityisen tärkeänä. Vihreänä poliitikkona, vihreän puolueen jäsenenä ja äänestäjänä olen halunnut tukea myös em. asioita. En kuitenkaan koskaan menisi ”taistelemaan valtioneuvoston linnaan vanhojen metsien tai norppien puolesta” kuten Sinnemäki kertoo menevänsä, mutta ihmisen puolesta milloin vaan. Ja kun tämän lausuu ääneen vihreiden joukossa, jossa samaan aikaan peräänkuulutetaan avoimempaa ja arvoliberaalimpia yhteiskuntaa ja laajoja vapauksia elää ja ilmaista itseään haluamallaan tavalla, syntyy suuri ongelma.

Enempää ei voi tuntea olevansa väärässä seurassa, kun kertoo, että minulle vihreät asiat tulevat vasta kakkosina. En sano, että kahdeksantena tai yhdeksäntenä, mutta silti tällainen ajattelu tuomitaan sekundavihreydeksi. Ja vaikka vihreillä aatetta riittää aina Afganistanin ihmisoikeuksien kehittämiseen, niin tosiasiallisesti suvaitsemattomuuden alueita itseään suvaitsevaisena markkinoivassa puolueessa on melko useita. Yksi näistä on uskontojen kunnioittamisen rajallisuus, jota kuvatessaan uskontotieteilijä Nina Maskulin käyttää oivasti ilmaisua ”vihreä ylimielisyys”. Hän kiteyttää seuraavassa lisää myös minussa suurta tyytymättömyyttä aiheuttavaa ilmiötä: ”Valitettavasti kaikkien tuntema kiihkeä oikeaoppisuus siitä, miten toisten tulisi olla ja ajatella, valtaa alaa. Sitä tapahtuu vihreissä, jossa uusateistin uskonvarmuudella halutaan vetää viivoittimella viiva siihen, mitä vihreissä sopii tai ei sovi tuntea.” Ja tällaisen kehikon sisällä en halua toimia. (Nina Maskulinin koko kirjoitus julkaistu Kuntapoliitikko Pauliina Juntunen Facebookissa kohdassa Keskustelut)

Jyrki Kasvi muistutti blogissaan (16.5.2011) ansiokkaasti, mitä vihreät saivat aikaan viime hallituskaudella: ”opintotuen 15 % korotus, takuueläke, samaa sukupuolta olevien parien sisäinen adoptio, Vuotoksen pelastaminen (toistaiseksi), eläinsuojelurikos, apurahatutkijoiden ja -taiteilijoiden sosiaaliturva, Sipoonkorven kansallispuisto, avoin data, kansanedustajien lahjontalaki, turvevero, ajoneuvo- ja autoveron päästöperusteisuus, tuulivoiman syöttötariffit, pienpuun energiatuki, ratainvestoinnit, rakennusalan käännetty arvonlisävero, suojaamattoman wlanin käytön dekriminalisointi”. Hän myös totesi, ettei tämä ollut kaikkien vihreiden mielestä vihreää politiikkaa. Kyllä tämä oli ja siinä se ongelma onkin. Tämä listaus ei riitä Suomen kansalle ja ymmärrän sen täysin. Painopistealueet on kansan kannalta väärin asetettu.

Voiko joku itseään kunnioittava ryhmä olla oikeasti niin sokean hurmoksen vallassa, että kuvittelee, että kun ryhdistäydytään taas yhden asian liikkeenä (jota ne minusta ovat edelleen olleetkin), niin kansan suosio jälleen nousee? Voiko enempää katsella maailmaan väärin vihreiden lasien läpi? Onko niin vaikea nähdä sisältä päin, että tässä toiminnassa jokin ärsyttää Suomen kansaa siinä määrin, että tukea ei tule enempää? Ja mitä mahtaa Suomen kansa olla mieltä kaikesta toissijaisesta hörhöilystä esim. naimalakosta ja vaikkapa tästä samanaikaisesta kotimaisten uskontojen polkemisesta? Vihreän politiikan pitäisi tarjota ympäristön suojelun lisäksi tavalliselle kansalle tärkeitä asioita. Perusturvan uudistus on muutakin kuin 100 € lisää toimeentulotukeen. Kansaa pitää kuulla, heidän hätäänsä pitää kuulla. Kun vihreän politiikan seurauksena köyhän lesken sähkölasku nousee merkittävästi, niin samalla pitää pystyä tarjoamaan jokin todella hyvä ja kaikkien kansalaisten (paino sanalla kaikkien) elämän kannalta todella merkityksellinen parannus, jotta vaakakuppi säilyisi tasapainossa. Valitettavasti maapallon pelastuminen ei lohduta leskeä, eikä yksinhuoltajaäitiä, eikä pitkäaikaissairasta eläkeläistä siinä tiukassa arjessa, jota he elävät.

On toisaalta loistavaa, että vihreät saivat upean jäsenrynnäkön vaalitappion jälkeen, mutta mistä se kertoo? Tuliko uusista jäsenistä muutoksen tekijöitä tähän tärkeään liikkeeseen, vastavoimaksi fundamentalismille vai tulivatko he lisäämään tätä sivuraiteilla kulkemista? Nähdäänkö jo, että on aika uudistua, ottaa vihreät lasit hetkeksi pois päästä ja laajentaa toimintaa myös ns. yleispuolueen suuntaan? Annetaanko uusille jäsenille mahdollisuus tuoda mukanaan se, mitä vihreästä liikkeestä tällä hetkellä puuttuu, vai pakotetaanko heidätkin pysymään suvaitsemattomuuden kehikoiden sisäpuolelle? Monelle uudelle jäsenille se saattaa olla suuri hämmästys, sillä vihreätä liikettä pidetään hyvinkin arvoliberaalina.

Kaikkein mustavalkoisin, kiihkomielisin ja fundamentalistisin ajattelu on vallallaan etenkin paikallisyhdistyksissä, joissa valtaa käyttävät ne, jotka eivät saa kansanäänestyksissä kannatusta taakseen. Usein tämä ”demokraattisesti syrjäytetty” samanmielisten joukko keskittyy sekä vihreiden asioiden, että vihreän politiikan, joka jossain suhteessa on laajempi käsite, reuna-alueilla puuhasteluun suurella innolla saamatta kuitenkaan aikaan mitään konkreettista. Paikallisyhdistykset ovat loistavia vallankäytön ja kampittamisen areenoita ja sitä mahdollisuutta käytetään siellä häikäilemättä. Onneksi yhdistysten toiminta ja henki vaihtelevat näinkin suurella kuin Uudenmaan alueella, mutta vakavasti vinksahtanutta yhtäläisyyttä on silti laajalti todettavissa. Valtakunnan huipulla olevista vihreistä ei voi samaa sanoa, sillä äänestäjät karsivat tällaiset yritykset mallikkaasti.

Viimeisenä tässä kumuloituneen tyytymättömyyden ketjussa oli Kirkkonummen vihreiden keskeisimmän, älykkään ja suuresti kunnioittamani valtuustoryhmän puheenjohtajan Kristo Savolan poismeno. Menetys on valtava mm. Kirkkonummen vihreille, jonka toiminta on enää varjo entisestä. Keskustelin usein kuluneen kevään aikana Kriston kanssa yllä esittämistäni näkemyksistä ja koin saaneeni häneltä ymmärrystä. Aina niin oikeudenmukaisen ja toisia kunnioittaneen Kriston poissaolo mahdollistaa politiikassa usein esiintyvän vehkeilyn, kieroilun ja selkään puukottamisen nyt myös vihreiden riveissä aiempaa voimallisemmin. Eli kaikesta edellä kirjoitetusta vedin omat johtopäätökseni ja tein ratkaisuni. Ja jos juna pysyy näin pahasti sivuraiteella edelleen, niin en halua pelata tässä joukkueessa jatkossakaan. Toistaiseksi hoidan nykyiset pestit vihreissä sitoutumattomana tämän valtuustokauden loppuun asti siitä syytä, etten petä äänestäjiäni. Eli muutoksesta huolimatta minuun voi ottaa yhteyttä niin kuin ennenkin.

Pohjoismaiden suurin lastensairaala museossa

2011-02-24T13:11:00.000-08:00

Olemme Suomessa etuoikeutettuja saadessamme korkeatasoista ja osaavaa lääketieteellistä hoitoa. Siksi onkin ironista, että pohjoismaiden suurin lastensairaala, jonka pääasiallinen tehtävä on tuottaa palveluita koko Suomen kaikkein vakavimmin sairaille lapsille, joutuu toimimaan vuodesta toiseen toimintoihinsa nähden liian ahtaissa, ankeissa ja nykylääketieteen vaatimuksiin soveltumattomissa museotiloissa. Vanha ja huonokuntoinen rakennus on myös osasyyllinen tehottomuuteen, sitä kautta kustannuksiin ja aiheuttaa lisäksi vakavia potilasturvallisuusongelmia lasten erikoissairaanhoidossa.

Kaikkein hurjin tilanne lienee lasten ja nuorten sairaalan päivystyspolilla, joka muistuttaa sekasorrossaan helvetin esikartanoa, jossa samalla käytävällä harhailevat syöpä, oksennus- ja ripulitaudit, eri virukset ja bakteerit, luun murtumat ja sisätaudit. Eristys- ja hoitotilojen riittämättömyys aiheuttaa sairaalan sisäisesti niin isoja kilpailutilanteita, reviiriristiriitoja ja eripuraa, ettei kukaan näytä uskaltavan tarttua ja organisoida tila-asioita edes mahdollisuuksien mukaan kuntoon. Vuosien murhe, kuten eräs talon ylilääkäri asiaa kuvaa. Ja välillä näiden murheiden myötä henkilökunnalta pääsee unohtumaan, minkä vuoksi he ovat siellä töissä eli parantamassa lapsia.

Sairaalaan sattuessaan työturvallisuustarkastaja huomauttaisi osastojen käytäviä tukkivista hoitovälineistä ja muusta romusta, jolle ei ole asianmukaista säilytystilaa. Terveystarkastaja riemastuisi etenkin potilaskeittiöiden kiinteästä kalustosta, joka on niin kulunutta, vanhaa ja epähygieenistä, että osa näistä kauhukeittiöstä menisi heti kiinni. Työ- ja potilashuoneita on jo käyttökiellossa kosteusongelmien vuoksi. Lisäksi potilashuoneiden ikkunoista vetää pakkasella potilaan vuoteeseen siinä määrin, että ikkunoita yritetään eristää vanhempien omilla talvivaatteilla. Eli tässä meillä on pohjoismainen ylpeys koko ulkoisessa loistossaan!!

Päättäjien ja HUS:n hallituksen tulee kiireisellä aikataululla keskittyä ottamaan selvää lasten ja nuorten sairaalan tilatarpeesta ja laittaa rivakasti uuden sairaalan rakennushanke eteenpäin. Tarve on ilmeinen sekä vaativaa hoitoa tarvitsevien potilaiden hoidon onnistumisen, että henkilökunnan jaksamisen vuoksi.

Erikoissairaanhoidon imussa

2011-02-10T12:25:00.000-08:00

Vaikka asumme Suomessa, maailman huippuluokan lääketieteen vaikutusalueella, jossa paraneminen vaikeistakin sairauksista on huomattavasti todennäköisempää kuin jossain toisessa maassa, en voi lakata hämmästelemästä tätä niin tehotonta ja riskialtista erikoissairaanhoidon toimintaa. Miten voi olla mahdollista, että ammattikunta, jonka älykkyyden ja oppineisuuden yhteismäärä hipoo pilviä, eivät osaa organisoida työtään niin, että he itse jaksaisivat ja että potilaat tulisivat hoidetuksi optimaalisesti?

Erikoissairaanhoitoa haukutaan kalliiksi, tehottomaksi ja vanhoilliseksi, ja siltä se tuntuu. Merkittävin terveydenhuollon laatua ja potilasturvallisuutta heikentävä asia on alati vaihtuvat lääkärit. Nykyisessä järjestelyssä vasen käsi ei läheskään aina tiedä, mitä oikea tekee. Kenelläkään ei arjessa ole hoitovastuuta. Tiukan paikan eli potilasvahingon sattuessa haetaan ylilääkäri paikalle, joka kertoo pontevasti kantavansa juridisen vastuun. Mitä sitten! Se ei riitä, jos potilaan hoito on jo nyrjähtynyt!! Lääketieteellinen vastuu täytyy olla tiukasti ja oikeasti jollakin. Unohdukset, väärät lääkkeet, tulkitsemattomat vastaukset ja kiire ovat isoja asioita ja merkittäviä riskejä hoidon onnistumiselle.

Suomi on myös hoitoon jonottamisen luvattu maa. Täällä odotellaan ensin lääkäriin ja sitten leikkaukseen pääsyä hoitotakuun mahdollistama kuusi kuukautta. Sen jälkeen odotellaan sairauslomalla takaisin töihin tai johonkin muuhun putkeen pääsyä. Ja tänä aikana ei taatusti bruttokansantuote kartu. Mikä tässä systeemissä on? Miten on samaan aikaan mahdollista, että erikoissairaanhoidon päivystyksessä istuu kymmenen terveydenhuollon ammattihenkilöä yhtä aikaa leppoisasti rupatellen, kun käytävä notkuu potilaista? Jossain on hurja suunnitteluvirhe, josta taas ylilääkäri vastaa. Vastaa vastaa, mutta miksi ei laita kuntoon?

Asialla on mitä mielenkiintoisempia selityksiä mm. sairaalalääkäreiden koulutusjärjestelmä. En tiedä mitään muuta akateemista koulutusjärjestelmää maailmassa, joka vaarantaisi samalla tavalla tiedonkulun ja turvallisuuden. Tässä järjestelmässä kouluttautuu myös potilas oman asiansa asiantuntijaksi ja vastuun kantajaksi, sillä joka kerran kontrollissa käydessäsi joudut selittämään samat asiat uudelle lääkärille, jota et koskaan enää näe ja joka ei varmasti ole ehtinyt perehtyä saamassaan minuuttiaikataulussa sinun, yksilön 5 cm korkeaan potilaspaperikansioon. Tämä lääkäri ei myöskään tule ikinä tietoiseksi, auttoivatko hänen määräämänsä hoidot vai ei. Eli kumpi tässä oppii? Ei ole mikään ihme, että jonot seisovat, hinnat ovat kovat ja välittömät vaikutukset yksilölle, hänen perheelleen ja työpaikalleen moninkertaiset.

Pitääkö sairaaloihin päästää irti suunnitteluinsinöörit, jotka laittavat hommat kuntoon, vai pystyvätkö lääkärit tähän itse?