Lupasin antaa äänestäjilleni jonkinlaisen selityksen, miksi erosin Vihreistä. Muutenkin hampaankoloon jäi monenmoista eduskuntavaalityöstä. Halusin kuitenkin antaa pölyn vähän laskeutua, etten syyllistyisi ihan kammottavaan puukkojen nakkeluun, sillä vaalien jälkeen en ole voinut muuta kuin niin ärsyttävään jälkiviisaaseen tapaan todeta voimallisesti, että MITÄS MINÄ OLEN JO PITKÄÄN SANONUT?? Vihreille tuli turpaan ihan aiheesta. Sijoituin ensikertalaisena, 2,5 vuotta kunnallispolitiikkaa tehneenä 10. Uudenmaan vihreiden eduskuntavaalilistalla, jossa paremmin sijoittuneet olivat istuvia kansanedustajia ja isojen kaupunkien pitkän linjan toiskertalaisia poliitikkoja. Kirkkonummen kaikista eduskuntavaaliehdokkaista olin toinen. Näin ollen uskon, että minulla on hyvä tuki ajatusteni takana.
Oma paloni vihreää aatetta kohtaan on hiipunut aika hitaasti, mutta varmasti. Eli mitä syvemmälle vihreään totuuteen olen neljän vuoden aikana uponnut, sitä vähemmän olen pitänyt näkemästäni. Itselleni tärkeintä nyt ja aina on ihmisen hyvinvointi, oman elämän hallinnan-, pärjäämisen ja oikeudenmukaisuuden tunteen vahvistaminen ja tukeminen. Poliitikkona olen edistämässä päätöksenteossa näitä asioita ensisijaisesti. Olen halunnut tehdä politiikkaa vihreiden riveissä, sillä näen luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen elämän kannalta erityisen tärkeänä. Vihreänä poliitikkona, vihreän puolueen jäsenenä ja äänestäjänä olen halunnut tukea myös em. asioita. En kuitenkaan koskaan menisi ”taistelemaan valtioneuvoston linnaan vanhojen metsien tai norppien puolesta” kuten Sinnemäki kertoo menevänsä, mutta ihmisen puolesta milloin vaan. Ja kun tämän lausuu ääneen vihreiden joukossa, jossa samaan aikaan peräänkuulutetaan avoimempaa ja arvoliberaalimpia yhteiskuntaa ja laajoja vapauksia elää ja ilmaista itseään haluamallaan tavalla, syntyy suuri ongelma.
Enempää ei voi tuntea olevansa väärässä seurassa, kun kertoo, että minulle vihreät asiat tulevat vasta kakkosina. En sano, että kahdeksantena tai yhdeksäntenä, mutta silti tällainen ajattelu tuomitaan sekundavihreydeksi. Ja vaikka vihreillä aatetta riittää aina Afganistanin ihmisoikeuksien kehittämiseen, niin tosiasiallisesti suvaitsemattomuuden alueita itseään suvaitsevaisena markkinoivassa puolueessa on melko useita. Yksi näistä on uskontojen kunnioittamisen rajallisuus, jota kuvatessaan uskontotieteilijä Nina Maskulin käyttää oivasti ilmaisua ”vihreä ylimielisyys”. Hän kiteyttää seuraavassa lisää myös minussa suurta tyytymättömyyttä aiheuttavaa ilmiötä: ”Valitettavasti kaikkien tuntema kiihkeä oikeaoppisuus siitä, miten toisten tulisi olla ja ajatella, valtaa alaa. Sitä tapahtuu vihreissä, jossa uusateistin uskonvarmuudella halutaan vetää viivoittimella viiva siihen, mitä vihreissä sopii tai ei sovi tuntea.” Ja tällaisen kehikon sisällä en halua toimia. (Nina Maskulinin koko kirjoitus julkaistu Kuntapoliitikko Pauliina Juntunen Facebookissa kohdassa Keskustelut)
Jyrki Kasvi muistutti blogissaan (16.5.2011) ansiokkaasti, mitä vihreät saivat aikaan viime hallituskaudella: ”opintotuen 15 % korotus, takuueläke, samaa sukupuolta olevien parien sisäinen adoptio, Vuotoksen pelastaminen (toistaiseksi), eläinsuojelurikos, apurahatutkijoiden ja -taiteilijoiden sosiaaliturva, Sipoonkorven kansallispuisto, avoin data, kansanedustajien lahjontalaki, turvevero, ajoneuvo- ja autoveron päästöperusteisuus, tuulivoiman syöttötariffit, pienpuun energiatuki, ratainvestoinnit, rakennusalan käännetty arvonlisävero, suojaamattoman wlanin käytön dekriminalisointi”. Hän myös totesi, ettei tämä ollut kaikkien vihreiden mielestä vihreää politiikkaa. Kyllä tämä oli ja siinä se ongelma onkin. Tämä listaus ei riitä Suomen kansalle ja ymmärrän sen täysin. Painopistealueet on kansan kannalta väärin asetettu.
Voiko joku itseään kunnioittava ryhmä olla oikeasti niin sokean hurmoksen vallassa, että kuvittelee, että kun ryhdistäydytään taas yhden asian liikkeenä (jota ne minusta ovat edelleen olleetkin), niin kansan suosio jälleen nousee? Voiko enempää katsella maailmaan väärin vihreiden lasien läpi? Onko niin vaikea nähdä sisältä päin, että tässä toiminnassa jokin ärsyttää Suomen kansaa siinä määrin, että tukea ei tule enempää? Ja mitä mahtaa Suomen kansa olla mieltä kaikesta toissijaisesta hörhöilystä esim. naimalakosta ja vaikkapa tästä samanaikaisesta kotimaisten uskontojen polkemisesta? Vihreän politiikan pitäisi tarjota ympäristön suojelun lisäksi tavalliselle kansalle tärkeitä asioita. Perusturvan uudistus on muutakin kuin 100 € lisää toimeentulotukeen. Kansaa pitää kuulla, heidän hätäänsä pitää kuulla. Kun vihreän politiikan seurauksena köyhän lesken sähkölasku nousee merkittävästi, niin samalla pitää pystyä tarjoamaan jokin todella hyvä ja kaikkien kansalaisten (paino sanalla kaikkien) elämän kannalta todella merkityksellinen parannus, jotta vaakakuppi säilyisi tasapainossa. Valitettavasti maapallon pelastuminen ei lohduta leskeä, eikä yksinhuoltajaäitiä, eikä pitkäaikaissairasta eläkeläistä siinä tiukassa arjessa, jota he elävät.
On toisaalta loistavaa, että vihreät saivat upean jäsenrynnäkön vaalitappion jälkeen, mutta mistä se kertoo? Tuliko uusista jäsenistä muutoksen tekijöitä tähän tärkeään liikkeeseen, vastavoimaksi fundamentalismille vai tulivatko he lisäämään tätä sivuraiteilla kulkemista? Nähdäänkö jo, että on aika uudistua, ottaa vihreät lasit hetkeksi pois päästä ja laajentaa toimintaa myös ns. yleispuolueen suuntaan? Annetaanko uusille jäsenille mahdollisuus tuoda mukanaan se, mitä vihreästä liikkeestä tällä hetkellä puuttuu, vai pakotetaanko heidätkin pysymään suvaitsemattomuuden kehikoiden sisäpuolelle? Monelle uudelle jäsenille se saattaa olla suuri hämmästys, sillä vihreätä liikettä pidetään hyvinkin arvoliberaalina.
Kaikkein mustavalkoisin, kiihkomielisin ja fundamentalistisin ajattelu on vallallaan etenkin paikallisyhdistyksissä, joissa valtaa käyttävät ne, jotka eivät saa kansanäänestyksissä kannatusta taakseen. Usein tämä ”demokraattisesti syrjäytetty” samanmielisten joukko keskittyy sekä vihreiden asioiden, että vihreän politiikan, joka jossain suhteessa on laajempi käsite, reuna-alueilla puuhasteluun suurella innolla saamatta kuitenkaan aikaan mitään konkreettista. Paikallisyhdistykset ovat loistavia vallankäytön ja kampittamisen areenoita ja sitä mahdollisuutta käytetään siellä häikäilemättä. Onneksi yhdistysten toiminta ja henki vaihtelevat näinkin suurella kuin Uudenmaan alueella, mutta vakavasti vinksahtanutta yhtäläisyyttä on silti laajalti todettavissa. Valtakunnan huipulla olevista vihreistä ei voi samaa sanoa, sillä äänestäjät karsivat tällaiset yritykset mallikkaasti.
Viimeisenä tässä kumuloituneen tyytymättömyyden ketjussa oli Kirkkonummen vihreiden keskeisimmän, älykkään ja suuresti kunnioittamani valtuustoryhmän puheenjohtajan Kristo Savolan poismeno. Menetys on valtava mm. Kirkkonummen vihreille, jonka toiminta on enää varjo entisestä. Keskustelin usein kuluneen kevään aikana Kriston kanssa yllä esittämistäni näkemyksistä ja koin saaneeni häneltä ymmärrystä. Aina niin oikeudenmukaisen ja toisia kunnioittaneen Kriston poissaolo mahdollistaa politiikassa usein esiintyvän vehkeilyn, kieroilun ja selkään puukottamisen nyt myös vihreiden riveissä aiempaa voimallisemmin. Eli kaikesta edellä kirjoitetusta vedin omat johtopäätökseni ja tein ratkaisuni. Ja jos juna pysyy näin pahasti sivuraiteella edelleen, niin en halua pelata tässä joukkueessa jatkossakaan. Toistaiseksi hoidan nykyiset pestit vihreissä sitoutumattomana tämän valtuustokauden loppuun asti siitä syytä, etten petä äänestäjiäni. Eli muutoksesta huolimatta minuun voi ottaa yhteyttä niin kuin ennenkin.
